Toinenkin huonosti voinut pentu menetettiin. Eilen illalla se yritti kerran imeä, mutta ei viihtynyt nisällä kauaa. Jatkoin sen lisäruokintaa, mutta sen vointi heikkeni. Klinikalla se jo hengitti huonosti ja valitti. Ainoaksi järkeväksi päätökseksi todettiin eutanasia. Eläinlääkäri totesi, että pennulla on väärän mallinen rintakehä, liian matala. Epäili sitä syyksi pennun hiipumisen.
Päässä on pyörinyt kaikenlaisia ajatuksia. Kun on valvonut pari vuorokautta nukkuen vain vajaan parin tunnin pätkiä, on tuskin parhaimmillaan. Sitä miettii, että olisiko lattarintainen pentu voitu pelastaa esimerkiksi tukisiteellä. Että urospentukin oli itse asiassa aika saman mallinen. Mitäjosmitäjos? Miksennähnyttätäheti? Mitäolisinvoinuttehdäparemmin? Toisaalta, periaatteeni on, että elinvoimaisuutta tulee varjella, antaa luonnon tehdä tehtävänsä ja turhaa kärsimystä on vältettävä. Eivätkä pennut siltikään olisi välttämättä pelastuneet.
Kieltämättä olo oli ja on hieman epätoivoinen; Miksi taas epäonnistuu. Miettii, että taasko ollaan umpikujassa ja uskaltaako yrittää uudelleen. Ja ylipäänsä, miksi tätä edes (yrittää) tehdä. Sitten muistaa sen, miksi kasvatan: tahdon tarjota ihmisille yhtä upeita koiraystäviä, kuin mitä minä olen itse saanut elämääni. Kun kasvatinomistajani otti tatuoinnin koirastaan, mietin, että olen saavuttanut sitä jotain: olen onnistunut antamaan jollekulle niin merkityksellisen olennon, että hän tahtoo kantaa sitä ikuisesti ihollaan.
Elämä jatkuu ainokaisen kanssa. Pentueen teettämiseen liittyy aina toiveita ja unelmia pelkojen lisäksi. Vaikka nyt ilmassa on lähinnä epätoivoa ja surua, on ainokaisen puolesta myös toivoa. Se on koko ajan ollut vahva ja hyvinvoiva. Emo Lily voi hyvin.
Ja toisaalta, kuolema on aina armollinen.
Hyvästi, pikkuiseni.
